keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

1,5 vuotta helvettiä

Vaikken muuten lue juurikaan mitään masennus tai anoreksiablogeja, tykkään lukea ihmisten selviytymistarinoita, sillä niistä näkee, että kaikesta voi selvitä. Ihan vain periaatteesta olen jättänyt joistain asioista kirjoittamatta, sillä olen kokenut, että ne eivät kuulu koko maailmalle - ennen tätä postausta. Monta kertaa olen miettinyt, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta olen tähän asti todennut paremmaksi jättää kirjoittamatta, sillä se ei ole sopinut blogini aihepiiriin. Nyt kuitenkin koen, että minun on sopiva hetki kertoa oma selviytymistarinani, joka ei koska mitenkään painoani tai mitään massiivista masennusta vaan ahdistushäiriötä ja tarkemmin pakko-oirehäiriötä.

En siis ole kirjoittanut tästä aiheesta aiemmin blogiin, vaikka olen tainnut mainita asiasta puolikkailla lauseilla. Ennen kuin alan valottaan sitä, miten viattomasta käsienpesun lisäyksestä pahimpaan vatsatautiaikaan tuli ongelma, josta en selvinnyt niin briiffaan vähän ahdistuneisuus ja pakko-oire häiriöstä. Ahdistuneisuushäiriössä on siis jatkuvaa ahdistusta, joka mun kohdalla rajoitti elämää melko runsaastikin ja lisäksi homma sysäisi mut lievään masennukseen. Pakko-oire häiriö on yksi ahdistuneisuushäiriöiden ”lajeista”, joka ilmenee monella tapaa ja mulla se oli jatkuva käsienpesu. Suojelin itseäni pesemällä käsiä ja niin olin käsien pesun jälkeen huoleton hetken, kunnes alkoi taas ahdistaa ja jälleen piti mennä pesemään kätöset.

Talvella 2011 oli koulussa vatsatautikierre. Ainut paha fobia, josta kärsin, on oksentamisfobia, jonka takia minulla on paniikkihäiriö (joka on myös ahdistuneisuushäiriö.) Paniikkihäiriö on kuitenkin jotakuinkin hallinnassa, enkä saa mitään massiivisia kohtauksia kuin 2-3 kertaa vuodessa. Noh, niin kuin joka vuosi, aloin pestä käsiä hieman useammin vedellä kuin aiemmin, jotten tulisi kipeäksi. Muistan porukoitten sanoneen, että mun kädet kuivuvat entistä enemmän kun pesen käsiä tällä tavalla. Siihen vastasin huolettomasti että ”sain paljon käsirasvaa joululahjaksi ja mä pystyn lopettamaan tämän aivan seinään kun se on taas turvallista.” - niin ainakin luulin.

Yleensä käsienpesurumba on helpottanut, kun kevät on kunnolla koittanut, mutta niin ei käynyt sinä vuonna. Olin alkanut pestä käsiä saippualla. Olisi ollut sangen onnellista, jos olisin pessyt kädet pelkästään käsien pesuun tarkoitetulla saippualla, mutta mulle kelpasi kaikki saippua: suihkusaippua, shampoo, hoitoaine, mäntysuopa, fairy jopa ajax, joka on siis lattianpesu aine. Kädet olivat lähes aina todella karussa kunnossa, haavaumia löytyi joka paikasta: rystysissä oli syvät ja muutenkin pitkät haavat, sormien välit olivat rikki ja kämmenien iho halkeili. En pystynyt laittamaan kättä nyrkkiin tai suoristamaan sormia ilman että iho ratkesi. Tässä vaiheessa porukat alkoivat uhkaileen psykologilla, mutta minä uhmakkaasti väitin, että minä selviän tästä itse.

Homma alkoi jo mennä pelottavaksi, kun aloin valehtelemaan porukoille päin naamaa, kun he väittivät minun pesseen käsiäni jatkuvasti ja minä väitin, että olin pessyt ne vain kerran. Aloin pikkuhiljaa uskoa omia valheitani vaikka saippuapullot kertoivat karua kieltään: normaali 250ml saippua pullo meni kevyesti päivässä ja suuren fairy pullonkin onnistuin suttaamaan käsien pesuun 3 päivässä. Lisäksi se ei riittänyt että olisin pessyt kädet vain kerran, sillä jynssäsin niitä vähintään 3 kertaa niin kuumalla vedellä kun kädet ollenkaan sietivät. Voin kertoa, että teki kohtalaisen kipeää kun pesee lähes nahattomia käsiä fairylla. Aloin itse ymmärtää sen, että kuinka syvällä paskassa olin, kun kädet olivat ”hyvässä kunnossa” eli niissä ei ollut haavoja, mutta olivat kuin silkkipaperia ja pienikin kolhaisu aiheutti nahan repeämisen ja kun käsivarret olivat rohtuneet ja kyynärpäät halkeilivat (pesin jossain vaiheessa kyynärpäihin asti) Pikkuhiljaa alkoi itsellenikin tulla sellainen olio, että ei helvetti, tästä en yksin selviä. Kuten suurin osa tietää, on tässä maassa vaikeahko päästä psykologille, joten menin kouluterkkarille, jotta hän voisi arvioida sen, olenko psykologin tarpeessa. Pelkkä käsien vilautus ja pieni tilannekatsaus riitti ja niinpä sain ajan psykiatrille jo 1,5 viikon päähän.

Myönnettäköön, että itse olin lievästi paniikissa mennessäni psykiatrille ensimmäisen kerran. Olin aivan varma että saan heti kättelyssä jotkut lääkkeet, varsinkin kun terkkari oli sanonut ”nykyään on hyviä lääkkeitä ahdistuneisuushäiriöihin” vaan enpä saanut! Määrättiin vain psykologille, Porukat eivät ainakaan vielä kesällä uskoneet psykologin tehoon, sillä kuulin kun he välillä puhuivat ”kyllä tuo Sini olis hyvä saada jollekin osastolle pariksi viikoksi” siinä vaiheessa aloin masentua, kun ei porukoilta tuntunut heruvan tukea.

Oli mulla muitakin ongelmia kuin pelkkä käsienpesu. Leivän tekemiseen meni aikaa 10 minuuttia, kun joka välissä piti pestä kädet, karkit söin haarukalla jostain kiposta, keksejä tai sipsejä en syönyt juuri nimeksikään, sillä olisin joutunut koskemaan niihin sormilla. Kaikista kahvoista tuli ongelma ja aloin avaamaan kaikki mahdolliset ovet jaloilla. Lisäksi pelkkä ajatus jostain iljettävästä asiasta oli tarpeeksi hyvä syy pestä kädet. Myös vaatteiden piti olla ehdottoman puhtaat. En voinut pitää esimerkiksi lattialle pudonnutta t-paitaa, vaikka ennen otin välillä paitani tyyliin pyykkikopasta. Meno oli ihan uskomattoman sairasta ja vissiin mulla oli jossain vaiheessa myös lievä masennuskin, jonka takia osa tuosta 1,5 vuodesta on usvan sumentama.

Nyt on ollut 1,5 vuotta kirjaimellisesti veristä tappelua pakko-oirehäiriö vastaan minä ja nyt alkaa pikku hiljaa olemaan sellainen olo, ett se olen minä, joka tämän tappelun voittaa. Onhan niitä hyviä kausiakin mahtunut puoleentoista vuoteen, mutta nyt hyvä kausi on kestänyt jo yli kuukauden, joten nyt pystyn jo uskomaan että pahin on takana. Vielä on matkaa maaliin, vaikka kädet ovatkin nyt oikeasti hyvässä kunnossa, vaikka eivät ne ole vielä niin pehmoiset kuin ennen. Psykologi oli sitä mieltä, että olisin voinut periaatteessa lopettaa käynnit nyt keväällä, mutta itse olin sitä mieltä että olisi hyvä, että kävisin siellä yhä. Nyt käynkin siellä enää kerran kuussa kun vuosi sitten kävin joka toinen viikko.

Tästä tuli kyllä pitempi kuin yksikään nälkävuosi ja ihmettelen jos yksikään jaksoi lukea tämän koko jutun. Tiedän, että jätin jotain kertomatta, osan tietoisesti ja osan omaa muistamattomuuttani, mutta kaikki kävi selväksi ainakin pääpiirteittäin ja jos joku haluaa, niin multa voi kysellä jos jotain haluaa tietää, mulle tämä ei ole enää arka aihe. Toivon, ettei tämä muuttanut kenenkään käsitystä musta, mutta mielestäni oli ihan hyvä kirjoittaa tästä. Onhan blogin nimikin Tuhat minää - tässä oli se yksi osa siitä.

Ps. En todellakaan halua tähän postaukseen ainuttakaan ”koita jaksaa kommenttia” rassaa sellaset, että jos teillä ei ole muuta kommenttia tähän, niin jättäkää sitten kommentoimatta. Kiitos.

8 kommenttia:

  1. Teen samaa käsilleni. :----)) talvella aika karuja jälkiä..

    VastaaPoista
  2. miks tää mun korvaan kuullosti kauheen ''oon ainut jolla on ollu tämmönen''
    ja jos et halua että tulee tällaista ''koita jaksaa'' kommenttia, niin älä kirjoita tämmöisiä!

    pikkusiskollani oli vuoden samanlainen ongelma... pesi käsiä ilman että koski edes mihinkään, saippoaa meni pullo ellei jopa kaksi päivässä, kädet olivat joskus jopa olkapäitä myöten samanlaiset kuin 80 vuotiaalla + haavaumat... ja sit se jumalaton vaatteidenpesu, josta muutkin saivat kärsiä... 4 kertaa päivässä pestiin yksiä housuja ja sitten heiteltiin märkiä vaatteita ympäri taloa... jos joku koski vaatteeseen väärällä tavalla ---> pesukoriin ja rumba uusiks... myöskään minun huoneeseen ei voinut tulla, koska täällä oli muka likaista :) suihkussa kyseisellä ihmisellä meni ainakin tunti, vaikka hiukset olivat lyhyemmät kuin sulla

    jotenkin tää teksti ärsytti kamalasti...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En halunnu antaa sellasta kuvaa että olisin "yhyy oon ainut jolla on tämmönen" koska tiedän että tää on ikävän yleistä.
      Koita jaksaa -kommentteja en halua sen takia koska en ite ikinä lohduta ketään sillain ja enkä halua että mua lohdutetaan siten.

      Ymmärrän kyllä, että tämmöinen teksti on ärsyttävä jos lähipiirissä on samanlainen ongelma, mutta kuitenkin itse koin hyväksi asiaksi, että kirjoittin tästä ja tämä on vain se miten minä olen elänyt tämän kanssa.

      Poista
  3. sillon vatsatauti aikaan mä itekki pesin (ja toki rasvasin) käsiä koko ajan kuumalla vedellä ja käsienpesuaineella/fairylla. lisäks käytin käsidesiä ettei varmasti tartu mitään. ja en voinu käyttää samaa pyyhettä ku kukaan muu.

    mut se oliki sit siinä mun osalta. ei kummempaa muuta ku et kädet kuivu hirvittävän paljon ja vielki kyynärpäät on vähä kuivahkot.

    VastaaPoista
  4. tämmösestä puhuminen on yllättävän vaikeeta ja nostan sulle hattua kun oot uskaltanut tällaiseen. varmasti helpottaa, kun asiasta pystyy puhumaan avoimesti eikä tarvii piilotella. itse en oo tästä omalla naamalla pystynyt kertomaan kuin 1 ihmiselle.

    ite oon kärsiny (ja kärsin edelleen) paniikkihäiriöstä ja pakko-oireisestahäiriöstä. mulla jälkimmäinen ei oo esiintynyt niinkään käsien pesulla, vaan ihan tietyllä toiminnalla estääkseni että mulle ei tapahdu tiettyjä, pahoja asioita. ite huomaan että mulla tää pahenee aina stressin keskellä. ootko huomannu itelläs sellasia tiettyjä asioita, jotka lisää esim. tota sun käsien pesua? esim. lähenevä koeviikko, tms..

    tsemppiä sulle :-) mullakin yllättävän pitkä hyvä jakso takana. toivottavasti jatkuukin sellasena sulla kuten mullakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti kommentista! Mulle aiheesta puhuminen ei oikeastaan oo ollu vaikeeta, koska sen on nähnyt käsistä ja ihan atooppinen iho -selitys ei olis menny läpi, mut joo.

      Mullakin pahenee stressin keskellä! Tai vähän riippuu, mut koeviikkoa kohti mentäessä joo, koska silloin on sellanen "en saa tulla kipeäksi" + muut ihan kivatkin jutut on sellasia mitkä saa peseen käsiä enemmän saman syyn varjolla.

      tsemppiä hei sullekkin! (:

      Poista
  5. Hienoo, että oot kirjottanut tällasista asioista! Varmasti jollekin on hyötyä, kun voi varmasti tietää, ettei ole ainoa, kuka noin tekee.

    Itsekin oon kamppaillut ahdistuksen / masennuksen kourissa viis vuotta, ja se aika on kyllä melkoisen sumeaa; en muista paljonkaan juttuja. On ollut kiva lukea "selviytymistarinoita", etenkin niitä mihin voi itse samaistua. Se auttaa aika paljon jaksamaan eteenpäin, ja miettimään tulevaisuutta. Vaikka pahimpina aikoina on aina sellanen fiilis, että ei tästä enää nousta ylös, niin kyllä sitä joskus siitä paskasta pääsee eroon. Täytyy vaan jaksaa taistella.

    Olis hienoo, jos joskus itsekin saisin blogiin kirjoitettua omista kokemuksista, mut ehkä vielä ei oo sen aika.

    VastaaPoista
  6. Mulla oli tuollainen käsienpesuneuroosi joskus lukion jälkeen siinä ahdistavassa elämäntilanteessa. Olivat aika karun näköiset kämmenselkäni siinä vaiheessa, kun käsiä tuli pestyä varmaan useamman kerran tunnissa. Ja se oli juuri niin, että piti pestä kädet aina ennen kuin rupesi tekemään jotakin. Mutta sitten, kun elämäntilanne helpotti, niin se pakko-oire meni ohi. Olen mä vieläkin vähän pakko-oireinen, mutta käsiparat sentään eivät enää joudu siitä kärsimään niin paljoa. Jos pitää valita joko masennus/ahdistuneisuus tai pakko-oireisuus, niin mieluummin otan nuo mielialaan liittyvät häiriöt, koska pakko-oireet haittaavat elämää lopulta paljon konkreettisemmin. Ne vaan valitettavasti tahtovat tulla yhtä aikaa, että sitä sitten on koko kattaus ahdistusta, masennusta, paniikkia ja pakko-oiretta kerralla. Mulla muuten oli porukoiden suhteen niin päin, että minä olisin halunnut psykologille tai psykiatrille, mutta vanhemmat eivät uskoneet sen olevan tarpeellista. Lopulta onneksi sitten pääsin molemmille.

    VastaaPoista