Mulle tuli kysymys, missä kysyttiin, miksi ylipäätään menen armeijaan, joten ajattelin avartaa kyseistä asiaa yhden postauksen verran.
Ei ole ensimmäinen kerta, kun asiaa ollaa kysytty ja ymmärränhän sen, että ihmetystähän tämä aiheuttaa, etenkin koska olen pienikokoinen. Armeijaan lähtö päätös lyötiin lukkoon tammikuussa, kun kaverin kans sovittiin, että intti kutsuu. Pohjalla oli tietenkin "muutaman" vuoden mittainen halu lähteä armeijaan, mutta tuskin olisin päätöstä tehnyt, ellen olisi sitä kaverin kanssa sopinut, en olisi saanut aikaiseksi.
Kun paperit oli laitettu menemään, niin heräsi itsellekin kysymys, miksi? Mut saa kyllä helposti houkuteltua kaikkeen mukaan, mutta jokin raja siinäkin. Taustalla oli tietty "lapsuuden" haave ja ajatus siitä, että mun mielestä maanpuolustus kuuluu yhtälailla naisille kuin miehillekin, ei se ole ainoastaan niiden velvollisuus. Lisäksi asiaa vahvisti se, että oma pappa oli aikoinaan taistellut rintamalla. Päätin, että nyt oli aika tehdä loppu "olen liian pieni" -ajatuksesta, joka oli ainut asia, joka sai minut hieman empimään asian suhteen.
Kun kutsu valintatilaisuuteen oli tullut, motiivit lähteä armeijaan muuttuivat jonkin verran. Kiinnostuin eri koulutushaaroista ja etenkin johtajakoulutuksesta. Ymmärsin siinä vaiheessa paljon enemmän kaikista armeija-asioista kuin silloin, kun hakemuksen olin lähettänyt. Aloin kokea, että armeijasta, etenkin sen johtajakoulutuksesta, voisi olla hyötyä tulevaisuudessa ja tietenkin aloin pohtia armeijaa kasvattavana kokemuksena.
Juuri ennen valintatilaisuutta kaveri ilmoitti, että ei lähdekään. Siinä vaiheessa se ei vaikuttanut muhun sitten tippaakaan, sillä mä jo olin tehnyt päätöksen, minähän lähden armeijaan, jos vain PAM:n käteen saan valintatilaisuudessa. Niinhän siinä sitten kävi, lähtökäsky annettiin, eikä ole alkanut jänistää ainakaan vielä, enkä usko että tulevan vuoden aikana niin tulisi edes käymään.
Valehtelisin, jos väittäisin, etteikö yhäkin toisinaan kävisi "miksi?" -kysymys mielessä. Tämä kysymys liittyy lähinnä siihen, että mulla ei ole armeijasta todellakaan mikään romantisoitunut kuva, pikemminkin olen kuullut paskajuttuja kyseisestä asiasta. Koko ei aiheuta enää paniikkia, sillä en ole sortunut juurikaan itseni yliarviointiin ja tiedän, että pärjään.
Tiivistettynä vastaus kysymykseen miksi: kiinnostus armeijan antamaa koulutusta kohtaan ja tietenkin palava halu lähteä.
Pahoittelut viime aikoina turhan monesta armeijapostauksesta
Pahoittelut viime aikoina turhan monesta armeijapostauksesta
Propsit sulle ~ !
VastaaPoistaItellä ei oo pienintäkään kiinnostusta mennä armeijaan. Oon kiitollinen siitä, että oon syntynyt tytöksi :D
Mulla vähän sama, oon lähössä jo tammikuussa ja sattui näin jännästi että kotiuduttuani kutsunnoista kysyin kaksoisveljeltä, että minne päin suomea hän päätyy palvelukseen ja milloin, tuli vastauksena tismalleen sama paikka ja aika minne minut juuri määrättiin menemään. Toisaalta ihan lykkyä että "päästiin" samaan paikkaan, hoituu matkat ja muut helpommin, ja kivahan se on että on velipoika ainakin ekana päivänä suhteellisen tuttuna siellä jossei muihin ala hieromaan tuttavuuksia alkujänskätyksissään.
VastaaPoistamut syynä mulla oli oikeestaan se, kun oon aina halunnut olla samalla tasolla veljen kanssa, isän mielestä tytöt on heikkoja ja oon tuntunu aina jäävän veljen varjoon vaikka siis ei mitenkään urheilullisessakaan mielessä vaan aikalailla kaikissa asioissa, joten päätin että jos veli menee niin menen minäkin. Miksi en menisi? musta on hienoa etteivät jätkien inttijutut jää enää hepreaksi ja muutenkin pääsee valtion hoivaan puoleksivuodeksi-vuodeksi heittämään kaiken arjen pois mielestä ja keskittymään aivan muuhun. (Aloin seurailemaan, tuu säki tsekkaamaan mun inttitekstejä nyt ainakin sitten tammikuussa kun aika koittaa!)