Vaikken muuten lue juurikaan mitään masennus tai anoreksiablogeja, tykkään lukea ihmisten selviytymistarinoita, sillä niistä näkee, että kaikesta voi selvitä. Ihan vain periaatteesta olen jättänyt joistain asioista kirjoittamatta, sillä olen kokenut, että ne eivät kuulu koko maailmalle - ennen tätä postausta. Monta kertaa olen miettinyt, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta olen tähän asti todennut paremmaksi jättää kirjoittamatta, sillä se ei ole sopinut blogini aihepiiriin. Nyt kuitenkin koen, että minun on sopiva hetki kertoa oma selviytymistarinani, joka ei koska mitenkään painoani tai mitään massiivista masennusta vaan ahdistushäiriötä ja tarkemmin pakko-oirehäiriötä.
En siis ole kirjoittanut tästä aiheesta aiemmin blogiin, vaikka olen tainnut mainita asiasta puolikkailla lauseilla. Ennen kuin alan valottaan sitä, miten viattomasta käsienpesun lisäyksestä pahimpaan vatsatautiaikaan tuli ongelma, josta en selvinnyt niin briiffaan vähän ahdistuneisuus ja pakko-oire häiriöstä. Ahdistuneisuushäiriössä on siis jatkuvaa ahdistusta, joka mun kohdalla rajoitti elämää melko runsaastikin ja lisäksi homma sysäisi mut lievään masennukseen. Pakko-oire häiriö on yksi ahdistuneisuushäiriöiden ”lajeista”, joka ilmenee monella tapaa ja mulla se oli jatkuva käsienpesu. Suojelin itseäni pesemällä käsiä ja niin olin käsien pesun jälkeen huoleton hetken, kunnes alkoi taas ahdistaa ja jälleen piti mennä pesemään kätöset.
Talvella 2011 oli koulussa vatsatautikierre. Ainut paha fobia, josta kärsin, on oksentamisfobia, jonka takia minulla on paniikkihäiriö (joka on myös ahdistuneisuushäiriö.) Paniikkihäiriö on kuitenkin jotakuinkin hallinnassa, enkä saa mitään massiivisia kohtauksia kuin 2-3 kertaa vuodessa. Noh, niin kuin joka vuosi, aloin pestä käsiä hieman useammin vedellä kuin aiemmin, jotten tulisi kipeäksi. Muistan porukoitten sanoneen, että mun kädet kuivuvat entistä enemmän kun pesen käsiä tällä tavalla. Siihen vastasin huolettomasti että ”sain paljon käsirasvaa joululahjaksi ja mä pystyn lopettamaan tämän aivan seinään kun se on taas turvallista.” - niin ainakin luulin.
Yleensä käsienpesurumba on helpottanut, kun kevät on kunnolla koittanut, mutta niin ei käynyt sinä vuonna. Olin alkanut pestä käsiä saippualla. Olisi ollut sangen onnellista, jos olisin pessyt kädet pelkästään käsien pesuun tarkoitetulla saippualla, mutta mulle kelpasi kaikki saippua: suihkusaippua, shampoo, hoitoaine, mäntysuopa, fairy jopa ajax, joka on siis lattianpesu aine. Kädet olivat lähes aina todella karussa kunnossa, haavaumia löytyi joka paikasta: rystysissä oli syvät ja muutenkin pitkät haavat, sormien välit olivat rikki ja kämmenien iho halkeili. En pystynyt laittamaan kättä nyrkkiin tai suoristamaan sormia ilman että iho ratkesi. Tässä vaiheessa porukat alkoivat uhkaileen psykologilla, mutta minä uhmakkaasti väitin, että minä selviän tästä itse.
Homma alkoi jo mennä pelottavaksi, kun aloin valehtelemaan porukoille päin naamaa, kun he väittivät minun pesseen käsiäni jatkuvasti ja minä väitin, että olin pessyt ne vain kerran. Aloin pikkuhiljaa uskoa omia valheitani vaikka saippuapullot kertoivat karua kieltään: normaali 250ml saippua pullo meni kevyesti päivässä ja suuren fairy pullonkin onnistuin suttaamaan käsien pesuun 3 päivässä. Lisäksi se ei riittänyt että olisin pessyt kädet vain kerran, sillä jynssäsin niitä vähintään 3 kertaa niin kuumalla vedellä kun kädet ollenkaan sietivät. Voin kertoa, että teki kohtalaisen kipeää kun pesee lähes nahattomia käsiä fairylla. Aloin itse ymmärtää sen, että kuinka syvällä paskassa olin, kun kädet olivat ”hyvässä kunnossa” eli niissä ei ollut haavoja, mutta olivat kuin silkkipaperia ja pienikin kolhaisu aiheutti nahan repeämisen ja kun käsivarret olivat rohtuneet ja kyynärpäät halkeilivat (pesin jossain vaiheessa kyynärpäihin asti) Pikkuhiljaa alkoi itsellenikin tulla sellainen olio, että ei helvetti, tästä en yksin selviä. Kuten suurin osa tietää, on tässä maassa vaikeahko päästä psykologille, joten menin kouluterkkarille, jotta hän voisi arvioida sen, olenko psykologin tarpeessa. Pelkkä käsien vilautus ja pieni tilannekatsaus riitti ja niinpä sain ajan psykiatrille jo 1,5 viikon päähän.
Myönnettäköön, että itse olin lievästi paniikissa mennessäni psykiatrille ensimmäisen kerran. Olin aivan varma että saan heti kättelyssä jotkut lääkkeet, varsinkin kun terkkari oli sanonut ”nykyään on hyviä lääkkeitä ahdistuneisuushäiriöihin” vaan enpä saanut! Määrättiin vain psykologille, Porukat eivät ainakaan vielä kesällä uskoneet psykologin tehoon, sillä kuulin kun he välillä puhuivat ”kyllä tuo Sini olis hyvä saada jollekin osastolle pariksi viikoksi” siinä vaiheessa aloin masentua, kun ei porukoilta tuntunut heruvan tukea.
Oli mulla muitakin ongelmia kuin pelkkä käsienpesu. Leivän tekemiseen meni aikaa 10 minuuttia, kun joka välissä piti pestä kädet, karkit söin haarukalla jostain kiposta, keksejä tai sipsejä en syönyt juuri nimeksikään, sillä olisin joutunut koskemaan niihin sormilla. Kaikista kahvoista tuli ongelma ja aloin avaamaan kaikki mahdolliset ovet jaloilla. Lisäksi pelkkä ajatus jostain iljettävästä asiasta oli tarpeeksi hyvä syy pestä kädet. Myös vaatteiden piti olla ehdottoman puhtaat. En voinut pitää esimerkiksi lattialle pudonnutta t-paitaa, vaikka ennen otin välillä paitani tyyliin pyykkikopasta. Meno oli ihan uskomattoman sairasta ja vissiin mulla oli jossain vaiheessa myös lievä masennuskin, jonka takia osa tuosta 1,5 vuodesta on usvan sumentama.
Nyt on ollut 1,5 vuotta kirjaimellisesti veristä tappelua pakko-oirehäiriö vastaan minä ja nyt alkaa pikku hiljaa olemaan sellainen olo, ett se olen minä, joka tämän tappelun voittaa. Onhan niitä hyviä kausiakin mahtunut puoleentoista vuoteen, mutta nyt hyvä kausi on kestänyt jo yli kuukauden, joten nyt pystyn jo uskomaan että pahin on takana. Vielä on matkaa maaliin, vaikka kädet ovatkin nyt oikeasti hyvässä kunnossa, vaikka eivät ne ole vielä niin pehmoiset kuin ennen. Psykologi oli sitä mieltä, että olisin voinut periaatteessa lopettaa käynnit nyt keväällä, mutta itse olin sitä mieltä että olisi hyvä, että kävisin siellä yhä. Nyt käynkin siellä enää kerran kuussa kun vuosi sitten kävin joka toinen viikko.
Tästä tuli kyllä pitempi kuin yksikään nälkävuosi ja ihmettelen jos yksikään jaksoi lukea tämän koko jutun. Tiedän, että jätin jotain kertomatta, osan tietoisesti ja osan omaa muistamattomuuttani, mutta kaikki kävi selväksi ainakin pääpiirteittäin ja jos joku haluaa, niin multa voi kysellä jos jotain haluaa tietää, mulle tämä ei ole enää arka aihe. Toivon, ettei tämä muuttanut kenenkään käsitystä musta, mutta mielestäni oli ihan hyvä kirjoittaa tästä. Onhan blogin nimikin Tuhat minää - tässä oli se yksi osa siitä.
Ps. En todellakaan halua tähän postaukseen ainuttakaan ”koita jaksaa kommenttia” rassaa sellaset, että jos teillä ei ole muuta kommenttia tähän, niin jättäkää sitten kommentoimatta. Kiitos.
Aamulla kävin Tampereella pyörähtämässä ja en ostanut mitään! Okei särkylääkettä ja kahvin, mutta en mitään muuta. En voi muuta sanoa kuin että olen aika hiton tyytyväinen! Mun piti tänään myös ottaa projektiksi siivota yläkerta, mutta on ollut aika nihkeetä hommaa. Vältelläkseni siivousta jatkoin historian ylppäreihin lukemista, vähän tökkii sekin homma, no ensiviikolla autokoulun teoriakokeen jälkeen voin panostaa ylppäreihin lukuun täysillä.
